Will checkpoint inhibitors cure cancer?

Will checkpoint inhibitors cure cancer?

Checkpoint inhibitors such as pembrolizumab, nivolumab and ipilimumab have generated tremendous excitement in the field of oncology. Although there are many older tumor immunotherapy approaches that also work and have resulted in product approval, none of them have resulted in a similar level of enthusiasm. There are several reasons for this. Checkpoint inhibitors are conventional drug molecules in the sense that they are monoclonal antibodies, a class of drugs widely used in the past two decades. Also, their use fits well into routine oncology practice; nurses can administer them intravenously every 2-3 weeks. Also, in contrast to cancer vaccines for example, they give responses, meaning that tumors regularly shrink when the drug works, while some immunotherapy approaches exert their effect on survival, not tumor size. An advantage over “targeted therapy” is that a single molecular target is not required on cancer cells. Instead, checkpoint inhibitors “release handbrakes” on a body wide level and thus emergence of target-negative clones is less likely resulting in often a longer duration of efficacy. This body-wide effect also explains why these drugs frequently cause auto-immune adverse events. Finally, they are based on hard-core basic research, and the approach is sufficiently new not to seem like something that was already tried and did not work. Because of these reasons, mainstream oncology meetings have started to seem like immunotherapy meetings. Many of the most popular talks are on immunotherapy and checkpoint inhibitors hold the main stage therein.

With all this excitement, it can be forgotten that checkpoint inhibitors currently only work in a subgroup of patients. The frequency of responding patients might be among the highest in melanoma but even after careful patient selection only a third seem to respond to single agent checkpoint inhibitors while about half can respond to combinations of inhibitors, which unfortunately are much more toxic. In most other tumor types the frequency of responding patients appears to be lower than in melanoma and it is not yet known if similar long term survival effects will be seen.

Over the past couple of years it was discovered that checkpoint inhibitors only work in tumors where there is pre-existing antitumor immunity. Specifically, anti-tumor T cells need to be present. A simple T-cell staining might work as a useful biomarker, although more work is needed to understand how important the location and subclasses of T cells are. It probably makes a difference if the cells are intratumorally disseminated, at the invasive margin or just in the tumor periphery. There are many classes of T cells, some of which are suppressive. The difficulty in biomarker development is that representative fresh tissue is difficult to obtain and there might be big differences between different metastases and even within tumor masses.

The presence of anti-tumor T-cells appears to correlate with existence of neoantigens, proteins not encountered in normal cells. It is logical that foreign proteins resulting from de novo mutations would be more easily detected than self-antigens or overexpressed proteins. This may explain why melanoma, lung cancer and urological cancers seem to respond well to checkpoint inhibition. UV light in the former and smoking associated carcinogens in the latter two could explain the high frequency of neoantigens. Since any immune response will result in an immune suppressive counter-response (this is how the body protects itself against autoimmunity and normal tissue damage during immune cytotoxicity), the presence of tumor-reactive T cells and/or neoantigens correlates with mediators of immunosuppression, such as PD-L1. The currently most popular checkpoint inhibitors block the interaction between PD1 and PD-L1.

Unfortunately, when tumors lack neoantigens and the associated tumor infiltrating lymphocytes, checkpoint inhibitors don’t seem to work. In most cancer types the majority of tumors fall into this category. Can this situation be solved ? Certainly. There are powerful ways to induce T cells against the tumor. Some chemotherapeutics may be able to achieve this goal. Radiation can cause DNA damage resulting in neoantigens and subsequent T-cell activation. Some targeted therapies seem to result in T-cell infiltrates. Cancer vaccines may be able to induce anti-tumor T cells. However, possibly the most potent approach in this regard is the use of oncolytic viruses.

There are several reasons why oncolytic viruses are the perfect companion for checkpoint inhibitors. Virus replication lyses tumor cells releasing antigens (with different epitopes that are T-cell targets), whether they are intracellular or membrane bound. Viruses are the arch-enemy of the immune system, and actually one of two main reasons why we have cellular immunity in general (the other reason is bacteria). Nothing seems more dangerous to the immune system than viruses. Therefore, epitope recognition becomes more efficient when there are virus derived “danger signals” in the vicinity. The presence of virus can break tumor associated tolerance counteracting local immunosuppression. Tumors are heterogeneous, meaning that different antigens are present in different areas. The virus does not need to know about this; whichever epitopes are relevant are released as the virus penetrates into different areas of tumors. This happens spontaneously as daughter virions are released from exploding tumor cells. Some viruses including adenovirus are known to be able to travel through blood to metastases or reinfection of the same tumor.

Although viral epitopes are usually stronger than tumor epitopes, in fact they help in recognition of the weaker epitopes in a phenomenon known as epitope spreading. While oncolytic viruses per se are able to provoke anti-tumor immunity, they can be made more potent by arming them with transgenes. This field is still young but already some T-cell stimulating arming devices have been described, including interleukin-2 and tumor necrosis factor alpha.

In summary, while checkpoint inhibitors have provided much-needed excitement in the field of oncology, they only work in tumors with pre-existing T-cell immunity. Oncolytic viruses are the perfect tool for induction of such immunity, expanding the range of responding tumors. Emerging human data indicates that the combination is well tolerated as the virus doesn’t seem to add to the toxicity of checkpoint inhibitors and oncolytic immunotherapy in itself causes few side effects. Early efficacy result look very promising and in a few years we might have a combination approach which cures patients whose tumors are beyond current routine therapies.

Syövän immunoterapian läpimurto

Syövän immunoterapian läpimurto

Immunoterapia on ollut lähes hyödyntämätön lähestymistapa syövän hoidossa. Viime vuosina on saatu niin selviä esimerkkejä sen toimivuudesta, että vuonna 2016 jokainen syöpää hoitava lääkäri uskoo valkosolujen kykyyn tappaa syöpäsoluja. Isoimmat edistysaskeleet ovat vielä edessäpäin, sillä toistaiseksi varsin pieni osa hoidetuista potilaista hyötyy. Hoidoista voi tulla myös haittoja, ja uusien lääkkeiden hinta uhkaa romahduttaa terveydenhuoltojärjestelmämme.

Pieni vähemmistö syöpää hoitavista lääkäreistä on 1800-luvun lopulta lähtien ajatellut että elimistön omia puolustusjärjestelmiä voitaisiin hyödyntää syövän hoidossa. William B. Coley on immunoterapian tunnetuin pioneeri, kirurgi, joka toiminnan miehenä myös ryhtyi pohdinnoista tekoihin ja alkoi hoitaa syöpäpotilaita immunologisin keinoin. Immunologian ymmärtämys oli 1890-luvulla varsin vajavaista, ja ainoa tiedossa oleva keino aktivoida immuunijärjestelmää oli bakteerit.

Coley tartutti erilaisia bakteereita syöpäpotilaisiin ja osalla kasvaimet pienenivätkin, muutama ilmeisesti jopa parani. Osa kuitenkin kuoli bakteeritulehduksiin. Lannistumatta Coley pyrki eristämään bakteereista sen osan joka antoi hyödyn, poistaen sen joka aiheutti haitan. ”Coleyn toksiini” vaikuttikin osaavissa käsissä lupaavalta mutta sen käyttö ei ollut yksinkertaista. Tarinan yksityiskohdat on kerrottu kirjassani (viite alla).

Kokeiluista lääkkeeksi

Coleyn kokeista meni 80 vuotta ennen kuin ensimmäinen immunoterapian alan lääke tuli rutiinikäyttöön. Kyseessä oli edelleen bakteeri, Bacillus Calmette Guerin, joka oli alun perin kehitetty tuberkuloosirokotteeksi, mutta siitä todettiin olevan tehoa myös esimerkiksi virtsarakon syövän hoitona. BCG on kuitenkin aika heikkotehoinen minkä vuoksi sen rutiinikäyttö ei ole laajentunut paikallisesta rakkosyövästä muihin kasvaimiin.

Ensimmäiset biolääketieteelliseen tutkimukseen perustuvat immunoterapialääkkeet saatiin käyttöön 2011, jolloin USA:ssa ja EU:ssa hyväksyttiin peräti kaksi eri valmistetta, sipuleucel-T  ja ipilimumabi. Edellä mainittu on soluterapian alan valmiste. Rokotteeksi se on melko kehittynyt mutta soluterapiaksi varsin alkeellinen, enemmän prototyyppi kuin hiottu tuote. Se oli kuitenkin erittäin turvallinen ja aika tehokaskin, mutta sen omistava lääkeyritys meni konkurssiin ennen kuin lääkkeestä tuli tarpeeksi kannattava.

Molekyylibiologian kontribuutio

Molekyylibiologia murtautui immunoterapiaan isolla tavalla ipilimumabin myötä. Lääke perustuu vuosikymmeniä kestäneeseen syvälliseen perustutkimukseen immuunireaktioiden säätelyn alalla. Tiettyjen ”käsijarrujen” estäminen antaa yllättävän hyvän tehon sellaisissa kasvaimissa, joissa oli jo aktiivisia valkosoluja. Vaikka vähemmistö potilaista hyötyy, ovat tämäntyyppiset lääkkeet innostaneet niin potilaita, lääkäreitä kuin lääketehtaitakin, sillä hyödyt ovat olleet pitkäkestoisia. On alettu puhumaan jopa parantumisista. Ipilimumabin lisäksi ryhmän lääkkeitä on hyväksytty melanooman hoitoon kaksi muutakin vuonna 2015, ja lisää on tulossa. Vuonna 2016 käyttöaiheet ovat laajentuneet jo keuhkosyöpään ja munuaissyöpään mutta tämä on vasta alkua.

Solusiirrot syövän hoidossa

Ehkä tehokkaimpia immunoterapian alan hoitoja ovat soluhoidot. Näistä klassisin, tuumoria infiltroivien lymfosyyttien (TIL) käyttö, on ollut rutiinia muutamissa maailman huippukeskuksissa parin vuosikymmenen ajan. Nämä hoidot eivät ole lääkkeitä, mikä on hidastanut niiden laajempaa käyttöön ottoa. Kun ei ole ollut markkinointitaitoista sponsoria, ei hoitomuoto ole pärjännyt kilpailussa perinteisiä lääkkeitä vastaan. Soluhoitojen kehittyneemmissä muodoissa soluja muokataan geeniterapian keinoin, jolloin voidaan teoriassa hoitaa melkein mitä tahansa kasvainta (CAR-T ja TCR hoidot). Nämä toimivat kuitenkin toistaiseksi vain tietyissä veren syövissä joissa hoidon teho voivat olla todella dramaattisia.

Ympyrä sulkeutuu

Coleyn avaama ympyrä sulkeutui 2015, kun ensimmäinen mikrobista rationaalisesti muokattu lääke hyväksyttiin syövän hoitoon. T-Vec on herpes-virus, jota on muutettu niin että se jakaantuu ainoastaan syöpäsoluissa ne tappaen, ja se on lisäksi aseistettu immuunijärjestelmää aktivoivalla molekyylillä. T-Vec on ensimmäinen onkolyyttisen immunoterapian alan valmiste, mutta ei viimeinen. Sytostaattien kehitys ponnahti käyntiin taistelukaasuista 2. maailmansodan aikana, mutta niitä kehitettiin sittemmin satoja erilaisia (tarina kerrottu kirjassani). Aivan samoin tullaan näkemään kymmeniä onkolyyttisiä viruksia syöpälääkkeinä.

Immunoterapia ei tule kokonaan korvaamaan muita hoitomuotoja. Jatkossakin tarvitaan niin kirurgiaa, sädehoitoa, hormonaalisia hoitoja kuin sytostaattejakin. Etäpesäkkeitä lähettäneet kasvaimet ovat vaikeita vastuksia joten kaikki keinot tarvitaan käyttöön. Immunoterapian alan valmisteet ovat kuitenkin enemmän kuin tervetulleita lisäyksiä arsenaaliin, sillä ne ovat usein hyvin siedettyjä, ja ne näyttävät pystyvän parantamaan osan potilaista joille ei ollut aiemmin tarjolla tehokasta hoitoa.

Akseli Hemminki

Syöpätautien erikoislääkäri, professori, tutkija, yrittäjä

Hemminki A: Kuoleman Laakso. Voiko syöpää hoitaa kokeellisilla menetelmillä? Nomerta, Turku. Ilmestynyt englanniksi 2015 ja suomeksi 28.4.2016. http://www.nomerta.net/kirjat.php

Crossing the Valley of Death with Advanced Therapy

Crossing the Valley of Death with Advanced Therapy.

Is there hope for patients with advanced cancer?

Yes there is.

Yet, experimental treatments raise controversy. Although it seems obvious that new technologies are needed to supplement existing ones to help patients with currently incurable cancer, the Valley of Death, the gap between the laboratory and clinic, claims most projects. Unfortunately, crossing the Valley is not getting easier. Instead, it is more and more difficult every year to convert promising medical technologies into clinical trials. The one constant in biomedicine seems to be that regulation can only increase, leading to continuous increase in costs.

Experimental cancer therapy can mean many things, but usually it refers to a technology whose safety and efficacy has (not yet) been proven in rigorous clinical trials. Sometimes the situation can be that the drug has been used for some other patient population. Some drugs or treatment approaches never found a sponsor and thus there was no money for clinical trials, which cost millions. In fact, the current average cost of developing a new cancer drug has been calculated to be about 5 billion USD. The continuous increase in development costs is reflected in the price of drugs which have skyrocketed.

There are two basic approaches that can be employed in experimental therapy. When experimental therapy is administered according to a rigid protocol defined in advance the approach is called a clinical trial. There is always a chance of therapeutic benefit in clinical trials, because otherwise the trial would not be acceptable ethically. However, in fact the primary goal of a trial is to increase scientific information while patient benefit is a secondary goal. Clinical trials are the main mechanism by which clinical medicine improves and thus they are of critical importance for humankind including future patients and their close ones.

Experimental therapy can also be given in an individually tailored manner without a strict protocol, and in this scenario the only purpose is to try to help the patient. In fact, the aim of the intervention separates clinical trials from experimental treatment most clearly; is the primary goal to increase scientific knowledge or to help an individual?

Experimental therapy is based on science and it should be distinguished from “alternative therapy” which means therapy not based on science.

It can be easily be overlooked that most “routine” treatment is also experimental on the patient level. For example, if there is a “treatment A“, which is based on rigorous scientific evidence, it usually means that hundreds or thousands of patients were treated in clinical trials in comparison to “treatment B”. Perhaps A was effective in 60% and B in 45%. Thus A became the “standard therapy” used for all patients, even though 40% did not benefit from it, and in fact some patients who received A without effect might have benefited from B.

In the case of metastatic cancer, the most depressing aspect of routine therapy is not the fact that it may have low efficacy, or that it can cause severe side effects. Instead, the worst part is that it is well known what it can do at its best. With several exceptions, including many blood cancers, a proportion of pediatric cancers and certain rare adult solid tumors, cancer which has spread beyond local areas cannot be cured with routine treatments. This news usually comes as a shock to patients and their relatives.

Is there any hope?

Yes!

Many new types of treatment are entering clinical practice. As described in my book “Crossing the Valley of Death with Advanced Therapy”, cancer immunotherapy is one of the most promising. After more than 100 years of development many immunotherapeutics have entered late stage clinical testing and a few have already entered routine use. In contrast to most other classes of cancer drugs, immunotherapy appears to have curative potential even in the setting of metastatic cancer. However, currently only a minority of patients benefit and thus much work remains.

Unfortunately, the obstacles in the path of implementing scientific discovery for the benefit of patients continue getting more and more difficult. Nowhere is this more evident than in the story of the Advanced Therapy Access program. Utilizing the EU Advanced Therapy directive, and its “Hospital Exemption”, 290 patients with incurable cancer were treated with oncolytic adenoviruses, a potent form of immunotherapy. Although the treatment program can be considered a clinical success, a new department head of Finnish regulatory agency FIMEA asked the police to investigate if the individualized treatment program was in fact not a clinical trial done without a trial permit.  The book tells the story and also reviews the history of oncology, immunotherapy, gene therapy and oncolytic viruses.

Akseli Hemminki, MD, PhD

professor of oncology, scientist, enterpreneurer

Crossing the Valley of Death with Advanced Therapy. Published by Nomerta, Turku, Finland, 2015. Available at http://www.nomerta.net and several e-book stores globally

Kuoleman Laakso. Voiko syöpää hoitaa kokeellisilla menetelmillä?

Kuoleman Laakso. Voiko syöpää hoitaa kokeellisilla menetelmillä?

Kyllä. FIMEAn mielestä se on kuitenkin rikollista.

Iso osa syöpätapauksista voidaan parantaa. Käytännössä kaikki syövät jotka todetaan paikallisina, eli ennen kuin ne ovat ehtineet lähettää etäpesäkkeitä muihin elimiin, pystytään parantamaan perinteisin keinoin. Kirurgialla, sädehoidolla ja lääkehoidoilla, tai niiden yhdistelmillä. Parantuneiden potilaiden osuus on kasvanut vuosi vuodelta, vuosikymmenestä toiseen, pikku askelin. Hoidotkin ovat kehittyneet, mutta eniten on vaikuttanut se, että ihmiset ovat tietoisia syövästä tautina, ja hakeutuvat hoitoon kun huolestuttavia oireita tai löydöksiä ilmaantuu. Niissä maissa joissa syövän ennuste on paras, lääkärille pääsee melko nopeasti, jos ei julkiselle niin yksityiselle, ja kynnys tarkkoihin kuvantamistutkimuksiin on matala. Pelkillä silmillä ja korvilla ei voi tehdä kunnollista syöpädiagnoosia, vaan tarvitaan röntgenkuvauksia ja koepalan ottamista, ja patologin arvio kasvaimen luonteesta.

Syöpää hoitavat lääkärit ovat taitavia arvioimaan taudin riskiä yksilöllisellä tasolla, ja erityisesti siltä kannalta, että mitä hoitoja tarvitaan kunkin potilaan kohdalla. Joskus riittää kirurgia, aina ei tarvita sitäkään, kun taas joskus tarvitaan lisäksi sädehoitoa tai lääkehoitoa. Jos kuvauksissa todetaan taudin levinneen, voidaan silti hoitaa, mutta hoidon tavoite on eri. Jos tauti ei ole olemassaolevin rutiinihoidoin parannettavissa, hoidon tavoite voi olla elinajan pidentäminen, oireiden vähentäminen, tai mahdollisimman pitkä tautivapaa aika.

Syövän hoidossa on siis paljon iloitsemisen aiheita, ja tilastojen mukaan Suomi on tässä maailman parhaita maita, vaikka terävin kärki onkin ehkä karkaamassa. Entäpä kolikon kääntöpuoli? Jos syöpä ei olekaan paikallinen eikä parantaminen ”rutiinihoidoin” mahdollista? Tilanne on silloin kaikella tavalla haastavampi. Miten lääkäri kommunikoi potilaalle ja omaisille tilanteen? Miten he reagoivat? Mikä otetaan hoidon tavoitteeksi? Kullekin syöpätyypille on olemassa omat rutiinihoitonsa, mutta jos ne eivät ole parantavia, niin jossain vaiheessa ollaan tilanteessa jossa ne on käytetty, ja syöpä etenee. Miten silloin toimitaan; siirrytäänkö oireenmukaiseen hoitoon, jossa hoidetaan taudin etenemisen aiheuttamia oireita eikä pyritä vaikuttamaan taudin etenemiseen, vai tarjotaanko potilaan ja omaisten pohdittavaksi kokeellisia hoitoja? Omasta mielestäni jokaisen syöpäpotilaan oikeus olisi saada harkita myös kokeellisia vaihtoehtoja kun rutiinihoidot on käytetty.

Termi kokeellinen hoito voi tarkoittaa montaa eri asiaa, mutta yleisimmin sillä tarkoitetaan hoitoa, jonka tehokkuudesta ja turvallisuudesta ei ole tieteelliset kriteerit täyttävää tutkimusnäyttöä. Joskus kyse on siitä, ettei hoitoa ole tutkittu juuri sellaisella potilaalla jota haluttaisiin hoitaa, vaan erilaisilla potilailla. Kyseessä voi myös olla uusi lääke tai muu hoito joka ei ole läpikäynyt laajoja tutkimuksia, joko siksi ettei niitä ole vielä ehditty tekemään, ne ovat kesken tai sitten tutkimuksille ei ole löytynyt rahoittajaa.

Kliiniset lääketutkimukset maksavat vähintään miljoonia ja usein satoja miljoonia euroja, ja tutkimukset pitää toistaa kullekin lääkemolekyylille ja potilasryhmälle erikseen. Rahoituksen löytäminen voi olla todella haastavaa, ja valitettavasti kliinisten tutkimusten kustannukset ja viranomaisvaatimukset ovat jatkuvassa nousussa maailmanlaajuisesti. Valtiot tai kunnat eivät maksa kliinisiä tutkimuksia, joten se jää kaupallisille sponsoreille. Lääkkeen myyntilupa edellyttää tutkimuksia useassa eri vaiheessa, ja sponsorin pitää rahoittaa myös ne tutkimukset jotka eivät onnistuneet, ja ne molekyylit jotka eivät lopulta saaneet myyntilupaa. Tutkimuskustannusten kasvu näkyy suoraan lääkkeiden hinnan nousuna.

Kokeellinen hoito perustuu yleensä lääketieteeseen, kun taas ”vaihtoehtoisilla hoidoilla” tarkoitetaan hoitoja jotka eivät perustu lääketieteeseen. Tai osa ehkä perustuu, mutta niiden tehoa ja turvallisuutta ei ole osoitettu lääketieteellisissä tutkimuksissa ihmisillä. Kokeellista hoitoa voidaan antaa joko kliinisissä tutkimuksissa, jotka ovat lääketieteen kehittymisen mekanismi, tai yksilöllisenä hoitokokeiluna, jossa ainoa tavoite on yksittäisen potilaan hyötyminen.

Kokeellista hoitoa voidaan toteuttaa joko tarkan etukäteissuunnitelman eli protokollan mukaisesti, jolloin kyseessä on lääketieteellinen kliininen tutkimus, tai yksittäiselle potilaalle räätälöiden, jolloin kyseessä on hoitokokeilu. Kliiniset tutkimukset tähtäävät ensisijaisesti lääketieteellisen tiedon lisäämiseen, ja toissijaisesti potilaan hyötymiseen, kun taas yksilöllisen hoidon ainoa tavoite on potilaan auttaminen. Koska samoja lääkkeitä tai hoitomuotoja voidaan käyttää sekä tutkimuksessa että hoitokokeilussa, ne erottaa helpoimmin tavoitteesta; onko kyseessä ensisijaisesti tiedon lisääminen vai potilaan hyötyminen.   

Levinneen syövän hoidosta suurin osa on kokeellista potilaan tasolla, vaikka kyseessä olisi ”rutiinihoidot”. ”Tieteelliseen näyttöön” perustuvat hoidot tarkoittavat hoitoja joita on tutkittu laajoissa tutkimuksissa, joissa tyypillisesti hoito A on ollut ”tilastollisesti merkittävästi” parempi kuin hoito B. Esimerkiksi 60% saattoi hyötyä hoidosta A ja 45% hoidosta B. Kuitenkin 40% ei hyötynyt hoidosta A mutta olisi teoriassa voinut hyötyä hoidosta B. Tämä kuvaa sitä miten yksilön tasolla hoito on aina kokeellista vaikka lähestymistapa sinänsä olisi tieteelliseen näyttöön perustuva.

Käytännön syöpälääkärin vastaanotolla toimitaan niin, että aluksi kokeillaan hoitoa A, josta on vahvin tieteellinen näyttö, ja siirrytään hoitoon B jos hoito A ei tehonnut. Yleensä käytettävissä ei ole ”biomarkkeria”, joka kertoisi mikä hoito tehoaa varmimmin. Ja vaikka olisi, ei biomarkkereiden ennustearvo ole 100%, eli lopulta tarkkakin tieteellinen täsmähoito on kokeellista yksittäisen potilaan tasolla.  

Rutiinihoitojen masentavin puoli ei ole se, että ne voivat olla heikkotehoisia, tai että ne voivat aiheuttaa huomattavia haittavaikutuksia, vaan se, että niistä tiedetään mihin ne parhaimmillaan pystyvät. Pois lukien monet veren syövät, jotkut lasten syövät, ja tietyt melko harvinaiset aikuisten kasvaimet, kun syöpä on lähettänyt etäpesäkkeitä lähialueen ulkopuolelle, se ei yleensä ole rutiinihoidoin parannettavissa. Tämä on musertava uutinen useimmille potilaille ja heidän läheisilleen.

Eikö ole mitään toivoa?

On.

Syövän hoitoon on tullut ja on tulossa monia uusia teknologioita, jotka voivat muuttaa tilannetta rutiinihoitojen toivottomuuden suhteen. Kuten kirjassani (”Kuoleman Laakso. Voiko syöpää hoitaa kokeellisilla menetelmillä?”) kuvataan, syövän immunoterapia on yksi lupaavimmista. Yli 100 vuoden kehitysvaiheen jälkeen useita lääkkeitä on jo päätynyt loppuvaiheen kliinisiin tutkimuksiin ja muutama on jo läpäissyt tiukan viranomaisseulan ja niitä saa apteekista.

Suomessa on otettu pesäeroa muuhun maailmaan viranomaistoiminnan suhteen. Suomi on tiettävästi maailman ainoa maa, jossa lääkeviranomainen otti kannan, että syövän kokeellinen hoito (hoitokokeilu) saattaa täyttää rikoksen tai rikkeen tunnusmerkit. Vuonna 2012 FIMEAn osastopäällikkö pyysi poliisia tutkimaan ovatko yksilöllisesti annetut onkolyyttiset virushoidot, jotka ovat yksi syövän immunoterapian muoto, tosiasiassa kliininen tutkimus jota tehtiin ilman tutkimuslupaa. Kirjassani  kuvataan prosessi ja sen lopputulos. Kirjassa kerrotaan myös syövän immunoterapian, geeniterapian ja onkolyyttisten virusten historia, ja kuvataan miten tieteellisen edistyksen saaminen potilaiden ulottuville on muuttunut huomattavan vaikeaksi viime aikoina.

Akseli Hemminki

Syöpätautien erikoislääkäri, professori, tutkija, yrittäjä

 

Hemminki A: Kuoleman Laakso. Voiko syöpää hoitaa kokeellisilla menetelmillä? Nomerta, Turku. Ilmestynyt englanniksi 2015 ja suomeksi 28.4.2016. http://www.nomerta.net/kirjat.php